Katja Taimela

Suomalainen liikennejärjestelmä on rakennettu vastaamaan pitkien etäisyyksien haasteeseen ja ihmisten arjen tarpeisiin. Tämä lähtökohta ei ole muuttumassa. Melkeinpä kaikki muu sen sijaan on liikennepolitiikassamme suuressa murroksessa. Merkittävimmät uudistustarpeet kohdistuvat tieverkkoon, ammattiautoiluun, julkiseen liikenteeseen ja henkilöautoiluun. Valtavien muutospaineiden takana ovat taloudelliset syyt, liikkumisen tarpeiden muutokset, teknologinen kehitys ja ympäristötavoitteet.


Suomessa on päällystettyjä maanteitä noin 50 000 kilometriä. Niistä huonokuntoiseksi luokitellaan 6500 kilometriä. Kaikkiaan viime vuonna tiestön korjausvelka oli liikenneministeriön mukaan noin 2,5 miljardia euroa. Väyläverkon kokonaisrahoitus on hoidettava pitkäjänteisesti parlamentaarisen yli vaalikauden ulottuvalla suunnitelmalla. Tätä kautta myös EU:n TEN-T-tukia pystytään hyödyntämään paremmin. Tässä voidaan ottaa oppia Ruotsista, jossa TEN-T-tuet ovat monikertaiset Suomeen verrattuna.
On selvää, että Väylien rahoitusvaje ei ratkea pelkästään tulojen keräämistapaa muuttamalla, mihin ministeri Bernerin heikko ja kuopattu yhtiömallin mukainen liikenneverkkoesitys perustui. Kokonaisuuden perusratkaisuksi yhtiömalli ei sovi, mutta erilaisia yhtiömalleja on hyvä ottaa käyttöön sellaisissa hankkeissa, joissa niistä on saatavissa aitoa hyötyä. Yhtiöitä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi tietyn alueen kokonaisvaltaisessa kehittämissä, jolloin yhtiöön voidaan ottaa mukaan kuntia ja yrityksiä tilanteen mukaan. Digitalisaatiokehityksen uusia mahdollisuuksia tulee ottaa käyttöön liikenteessä laajassa mittakaavassa aina silloin kun ne tarjoavat aitoa lisäarvoa. Älykkäämmällä liikenteellä on mahdollista hillitä konkreettisia investointitarpeita väyliin. Samalla voidaan vaikuttaa päästöihin.
Suomi on sitoutunut merkittäviin päästövähennystavoitteisiin vuoteen 2030 mennessä. Liikennepäästöt on tarkoitus puolittaa. Tämä tarkoittaa järeitä henkilöautoiluun kohdistuvia toimia. Tieliikenne synnyttää yli 90 prosenttia liikennepäästöistä ja tästä henkilöautojen osuus on miltei 60 prosenttia. Keinoina ovat toimet, jotka vähentävät liikennettä, autokannan nopea uudistaminen mm. siirtämällä verotuksen painopistettä auton hankinnasta sen käyttöön, biopolttoaineiden ja uusien energiamuotojen tuominen merkittäväksi autojen käyttövoimaksi.
Suomen väestö keskittyy voimakkaasti. Eniten väkimäärä lisääntyy kaupungeissa, joissa on korkeakoulu ja ratayhteys. Siksi junayhteyksien kehittäminen on valtavan tärkeää. Helsingin ja Turun välinen tunnin juna on ollut puheissa jo joitain vuosia. Sen myötä ratayhteyttä lyhennetään ja parannetaan niin, että radan kapasiteetti vetää aikaisempaa enemmän ja nopeampaa liikennettä. Matka-aika lyhenee puoleen ja matkustajamäärä voidaan moninkertaistaa.
Valtion ja kuntien mahdollisuudet investoida tämän tyyppisiin suurhankkeisiin ovat rajalliset. Siksi hankkeen rahoittamisessa olisi järkevää harkita kumppanuusmallia, jossa toimittaisiin yhteistyössä esimerkiksi Kuntarahoituksen ja eläkevakuutusyhtiöiden kanssa. Tunnin junayhteys Turusta Helsinkiin voisi olla kaupunkien, maakuntien ja valtion sekä rahoittajien yhteinen elinkaarihanke, jonka omistajuus olisi vahvasti kuntapäättäjillä. Toimivia esimerkkejä löytyy useita muualta Euroopasta.
Liikenteessä on kyse ihmisten arjen sujuvuudesta. Liikennepolitiikassa ei saa koskaan unohtaa keskeisiä lähtökohtia: liikenteen tulee olla sujuvaa, turvallista, kustannustehokasta ja ympäristön kannalta kestävällä tavalla toteutettua. Liikenneväylien kehittäminen on myös vahvasti sidoksissa maakuntien ja alueiden kehittymiseen ja rakentamiseen. Koko liikennejärjestelmäämme on kehitettävä pitkäjänteisesti, maltillisesti ja päättäväisesti. Tieverkkomme ja liikennejärjestelmämme on kansallisomaisuuttamme ja sitä on alettava kohtelemaan sen arvon mukaisesti.