Katja Taimela

Suomalainen järjestökenttä vaikuttaa moneen ja sen merkitys yhteiskunnalle on valtava. Kolmannen sektorin toimintaa arvostetaan juhlapuheissa, mutta käytännön tasolla se otetaan itsestäänselvyytenä. Järjestöille ollaan aika ajoin lähinnä säästösyistä vyöryttämässä tehtäviä, jotka kuuluvat julkisen sektorin toimialaan.

Suomen noin 10 000 sosiaali- ja terveysjärjestön jäseniä on 1,3 miljoonaa, joista merkittävä osa on toimintaan sitoutuneita vapaaehtoistyöntekijöitä. On todettu, että jokainen sote-järjestötyöhön sijoitettu euro tuo kuusi euroa takaisin. Pelkästään sote-järjestöissä tehdään noin 21 000 henkilötyövuotta vastaava määrä vapaaehtoistyötä vuosittain. Sen korvaaminen palkkatyöllä tulisi erittäin kalliiksi.

Järjestöjen rahoituksessa on siirrytty lyhytjänteisempään julkiseen tukeen. Sote-uudistuksessa kolmannen sektorin toiminta on yksi asiakokonaisuuksista, jotka jäävät valtavan sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuuden varjoon niin valmistelussa kuin rahoituksessakin. Nämä kehityskulut uhkaavat vuosikymmenten aikana järjestöihin rakentunutta monipuolista osaamista ja pitkäjänteistä toimintaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi.

Kunnat ovat perinteisesti tukeneet järjestöjen toimintaa myöntämällä avustuksia ja tarjoamalla tiloja kansalaistoiminnan käyttöön. Jatkossa tämä tehtävä jaetaan kuntien ja maakuntien kesken. Maakuntien ja kuntien tulee sopia järjestöavustusten jatkumisesta osana maakuntien perustamista.

Järjestötoiminnan rahoitus muodostuu jatkossa useasta kanavasta. Esimerkiksi maakunnan vastuulle siirtyvässä mielenterveyskuntoutujen klubitalotoiminnassa rahoitus muodostuu jatkossa Veikkauksen tuotoista, kuntien toiminta-avustuksista, yksilöllisistä maksusitoumuksista ja eri kumppanuussopimuksista. Tämän paletin hallinta asettaa suuria vaatimuksia järjestöjen hallinnolle.  

Maakuntien tulee huolehtia ohjeistuksesta, jolla järjestöjen on mahdollista yhdistää toiminnassaan kunnallista, maakunnallista ja veikkausvoittovaroista maksettavaa rahoitusta. Tarvitaan paitsi järjestötoiminnan merkityksen tunnustamista eri tasoilla ja sitä kautta sen rahoituksen turvaamista, myös järjestöjen alueellista ja paikallista verkostoitumista sekä maakuntien ja kuntien hyvää yhteistyötä järjestöjä koskevassa päätöksenteossa.

Tällä hetkellä järjestöt elävät epävarmuudesta, kun maakuntauudistuksen jälkeisestä toimintakentästä ei ole riittävästi tietoa. Lisäksi pelkona on, että erot eri maakuntien välillä retkahtavat suuriksi. Järjestökentän pirstoutuminen ja sen alueellinen eriarvoistuminen ovat merkittävä uhka maakuntauudistuksessa. Siksi järjestöt tulee ottaa mukaan maakunnan suunnitteluun hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen ja niiden näkemykset pitää myös huomioida päätöksenteossa.